keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kuukausiin en ole jaksanut edes kirjoittaa blogia köyhyydestä.
Köyhyys on kokonaisvaltainen olotila, joka yöunien lisäksi vie sekä sosiaaliset suhteet, että loogisen ajattelukyvyn.
Kun ajatukset askartelevat yötäpäivää samaa kehää toimeentulon kanssa, ei elämään enää mahdu mitään muuta ja koko näkökenttä kapeutuu. Ei ole rahaa mennä minnekään, eikä haluakaan, koska ei osaa enää edes keskustella kenenkään kanssa mistään "normaalista", kun ajatukset oman elämäntilanteen toivottomuudesta eivät hellitä.

Viimeisin köyhyysloukkuni loksahti kun nuorimmainen täytti 18 vuotta.
Yhtäkkiä tyttäreni siirtyi lastensuojelun asiakkuudesta aikuisuuteen, jolloin hän itse saa toimeentulotukena oman elatuksensa, mutta minun pitää vanhempana vastata hänen asumiskustannuksistaan. Elatusmaksu loppui ja asumistuessa ei enää huomioida tyttäreni osuutta.
Samaan rakoon tipsahti sitten kauan pelätty ulosottopäätös, joten talouteni meni totaalisen kuralle kertaheitolla.

Soitin hädissäni sosiaalitoimistoon, olin epätoivoinen.
Yritin parina päivänä tavoitella minulle annetusta puhelinnumerosta sosiaalityöntekijää, jonka puhelin tuuttasi koko puhelintunnin varattua. Laitoin kännykkänumeroon soittopyynnön ja pyysin ottamaan yhteyttä koska on tosi hätä.
Mitään ei kuulunut.
Lopulta sain jätettyä sosiaalityöntekijälle soittopyynnön keskuksen kautta.

Mulla on tosi kiire, olen just menossa palaveriin, mutta kerro mitä asiaa sulla oli, sanoi sosiaalityöntekijä.
Niinkun, tota, mulle tuli nyt niin tenkkapoo, enkä oikein tiedä mitä mun nyt pitäis tehdä kun...
mulla on siis ihan tosi hätä kun tili on ollut nyt jo viikon miinuksella, eikä rahaa tule ennen kuin ensi viikolla. Eikä mulla sittenkään tule olemaan rahaa tarpeeksi edes vuokranmaksuun niin en tiedä enää mitä mä teen, selitin minä.
Linjalla oli jokin kummallinen, säännöllinen naputus, jonka kerroin häiritsevän keskittymistäni.

Joo, mulla on tosi vähän aikaa, jos nyt vaan kerrot nopeesti, sanoi ärtyisän oloinen sosiaalityöntekijä.
Niin, mulle tuli nyt tällainen uusi tilanne eteen kun tytär täytti 18 v ja elatusmaksut loppui, asumistuki pieneni ja sit mulle tuli just ulosottopäätös joka johtuu sellaisista ratkaisuista, joita olen tehnyt ennen pari vuotta sitten tehtyä konkurssia.
Sen jälkeen olen ollut sairaslomalla ja kuntoutustuella pari vuotta ja nyt tää koko toimeentulopaketti muuttui täydellisesti enkä enää tiedä miten tästä nyt selvitään.
Meillähän on tuota vuokraa reilut parisataa enemmän kuin mitä toimeentulotukilaskelmassa huomioidaan, niin ei olla saatu toimeentulotukea tähän asti, vaikka oikeasti ollaan eletty alle normin. Jotenkin ollaan kitkutettu, mutta kun nyt tuli nää kaikki päätökset niin totesin että ei me enää tästä mitenkään selvitä.
Ulosotossakaan ei huomioida kuin laskennallinen suoja-osuus, eikä tytärtä ollenkaan. Saahan se tyttö omat ruokarahansa toimeentulotukena, mutta kun ei hänen vuokraansa enää oteta huomioon missään minun tuissani niin tää tilanne on nyt ihan epätoivoinen, yritin selittää mahdollisimman kiireesti.

Eihän me nyt tommosia vuokria voida mitenkään ottaa huomioon, kyllä nyt pitää vaan aktiivisesti laittaa asuntohakemuksia joka puolelle, sanoi entistäkin kiukkuisemman oloinen virkailija.
Me ollaan muutettu viimeisten seitsemän vuoden aikana 5 kertaa. Nyt tulis sitten kuudes muutto. Tähänkin muutettiin vasta reilu vuosi sitten ja tääkin oli ainoa mitä silloin tarjolla oli, änkkään minä.
Tyttärellä on ollut matkan varrella kaikenlaista. Hän on ollut useamman vuoden lastensuojelun asiakkaana ja erinäisiä mielenterveysongelmiakin on. Se takia olen nyt yrittänyt pitää meidän olosuhteet mahdollisimman vakaina. Jälkihuoltoa kyllä pyydettiin, mutta ei saatu. Nyt tyttö sitten odottelee pääsyä nuorten aikuisten mielialahäiriöpoliklinikalle. Tässäkin asiassa tuli muutos ja pelkään että ilman minun tukeani ja huolehtimistani hän ei sinne mene.
Tytöllä on 22-vuotia poikaystävä, joka pahoinpiteli hänet syksyllä. Tyttö on jo ilmoittanut että kaksioon hän ei minun kanssani muuta. Kauhuskenaario on, että hän muuttaa sen pojan luokse. Senkin takia yritän pitää tytöstä kiinni kynsin hampain, minulla on kuitenkin vielä jonkinlainen ote tyttärestäni ja hän on paljolti tukeutunut minuun, selitän hätääni.

"Ei se ole mikään peruste ottaa tuommoisia vuokria huomioon, tytär on nyt ihan aikuinen ihminen ja hän tekee omat ratkaisunsa. Kyllä halvempia asuntoja löytyy läjäpäittäin. Ihmisen pitää olla itse aktiivinen ja hakea pienempää asuntoa".

Minä, jo itkua vääntäen: "Mutta mitä mä teen maanantaina kun saan eläkkeen, jätänkö vuokran maksamatta, vai mitä teen? Nytkään ei ole loppuviikoksi yhtään rahaa. Mitä mä syön? Enhän mä ensi viikoksi millään tästä asunnosta pääse, pakkohan mun on tässä olla. Musta tuntuu etten jaksa enää! Tiedätkö, mulla on sellainen fiilis että kun mä tästä kävelen tonne junan alle niin eipähän tarvii kenenkään enää mun toimeentuloani miettiä..."

Kyllä pitää ihmisen itse aktiivisesti hakea halvempaa asuntoa. Laitat nyt sitten ensi viikolla sen toimeentulotukihakemuksen, mutta sen voin kyllä sanoa että ei me kyllä tulla tuommoisia vuokria huomioimaan, sanoi sosiaalityöntekijä erittäin kiukkuisesti.

Kiitos vaan tästä, sanoin minä ja laitoin puhelimen kiinni.

Onneksi minulla on ystävä, joka tuli luokseni seuraavaksi kolmeksi vuorokaudeksi joina en osannut muuta kuin itkeä. Se junanrata kutsui liiankin houkuttelevasti.

Lähes kahteen viikkoon en jaksanut edes nousta sängystä ylös.
Odottelen yhä toimeentulotukipäätöstä.

Kuntoutustukeani, masennuksen vuoksi, on taas jatkettu vuodella eteenpäin, eikä näillä näkymin loppua näy...

Ps. Kaikki pääkaupunkiseudulla olevat kahden henkilön asunnot, joissa vuokra on toimeentulotukinormin mukaiset 670€ otetaan heti vastaan. Niitähän on pilvin pimein.