Kun olin vielä varakas, ajattelin, etten arvosta, tai arvota ketään varallisuutensa mukaan.
Kuvittelin aina ihmisen arvon olevan riippumaton hänen taloudellisesta asemastaan.
Pidin kohtuullisena ja oikeudenmukaisena tulojen tasaamista verotuksella ja sosiaalituilla.
Olinhan itse kokenut kolikon toisenkin puolen.
Pidin itseäni etuoikeutettuna ja ajattelin että meillä on käynyt tuuri, kun olemme menestyneet taloudellisesti. Toki teimme kovasti töitä, mutta niin teki moni muukin, vaikkei siitä koskaan sen kummemmin vaurautta kontolleen saanut.
Eipä joku siivoustyökään sen helpompaa ihmiselle ole, ajattelin, huonommin palkattua vain.
Sitäkin kun olin elämässäni tehnyt.
Nyt kun olen köyhä, tiedän ettei kukaan vakavarainen enää pidä itseään etuoikeutettuna. Entiset ystäväni, kuten sukulaisenikin, paheksuvat nyt sydämensä pohjasta sosiaalituilla eläviä vapaamatkustajia. Päivittelevät huoltosuhteen vinoutumista ja pitävät kynsin hampain kiinni etuuksistaan, osingoistaan ja optioistaan, omakotitaloistaan, autoistaan, paljuistaan ja patioistaan.
Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi huoli huoltosuhteesta.
Köyhä ei ole enää edes köyhä tai oikein ihminenkään, vaan syrjäytynyt, ylimääräinen kulu.
Käymme huomenna käyttämässä sen toisen lastensuojelusta saamamme viisikymppisen.
Anteeksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti